Ei mennyt viikkoakaan siitä kun pääsin sanomasta, että "ei kiitos enää muiden vauvauutisia", niin samantien tupsahti uusi uutinen. Vauvan saa hyvä ystäväni, ja tottakai olen iloinen hänen puolestaan. Ymmärrän, että tämä on iso asia ystävälleni. Uutisen kuultuani onnittelin tietysti reippaasti tulevaa äitiä, ja kyselin kaikennäköistä asiaan kuuluvaa. Ei minusta varmaankaan päälle päin näkynyt mitään muuta kuin innostusta, mutta kuten arvata saattaa, mielessä saattoi pyöriä muutamia muitakin ajatuksia... Miksi ei minulle? Kuinka kauan joudun vielä odottamaan? (Heillä tärppäsi kerrasta.) Enkö minä ansaitse kokea äitiyttä? Enkö minä ansaitse lasta? Mikä kehossani on vikana? Kestääkö parisuhteemme tämän epätoivoisuuden?
Että näin pirteitä ajatuksia tälle aamulle. Onneksi ulkona on mitä parhain syysilma, ulos siis reippailemaan ja tuulettamaan ajatuksia.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti