Pitkään on pyörinyt mielessä tämä blogin aloitus ja tänään se viimein tapahtui. Halusin alkaa kirjoittaa blogia, koska ajatukseni tarvitsevat jonkin väylän tulla ulos. Vauvahaaveeni ovat niin salaisia, että ainoastaan miesystäväni tietää niistä, projektin toinen tärkeä osapuoli. Ystävilleni tai perheelleni en ole puhunut halaistua sanaa yrittämisestä tai ylipäätään vauvoista enkä puhukaan, kuin vasta jos - KUN olen joskus 12. raskausviikolla.
Mutta se raskautuminen ei olekaan niin helppoa, mitä aluksi luulin. Tässä on nyt tahkottu yhteensä kohta noin vuoden verran, 9. yk taitaa olla menossa. Välillä yrityskuukausien määrä harmittaa, mutta pääosin olotila on positiivisen kärsivällinen ja luottavainen (vielä).
Sen lisäksi, että blogi on minulle avautumisväylä, se toimii itselleni muistinvirkistäjänä. Kirjoittelen silloin kun siltä tuntuu, suorituspaineita kirjoittamisesta en ota. Pääasiassa kirjoitan itselleni ja itseäni varten, mutta jos tänne joku lukija eksyy, niin tervetuloa. Kommentteja ja mielipiteitäkin otetaan mielihyvin vastaan.
Juu ei ne vauvat kaikille niin vaan tupsahda maailmaan, heti kun niitä vain toivoo ja haluaa :/
VastaaPoistaItsellä piti (huom. PITI) olla vaikeuksia tai ehkä jopa mahdotonta tulla raskaaksi, mutta sainkin eräänä päivänä huomatakin olevani raskaana "ensimmäisellä yrittämällä", vaikka emme lasta aikoneetkaan vielä tehdä. (Kuulostaa hyvin oudolta, tiedän...)
Se oli outoa ja uskomatonta ja silloin siihen oli vaikea suhtautua jo pelkästään siksi, koska oli jo jollain tasolla sisäistänyt ja "hyväksynyt" asian, ettei ehkä voi saadakaan lapsia.
Jokainen elämä ja ihminen on niin erilainen, ettei mitään voi tietää etukäteen.
Toivon sulle kovasti vauvaa, koska sitä äitiyden tunnetta ei saa mitenkään muutenkaan, jos sitä toivoo (niin kuin jotkut sanoo "hanki koira").
Jatkahan toki uuden blogin kirjoittamista, sait jo yhden lukijan, joka vahingossa sivulle eksyi :)
Wau, enpä olisi uskonut, että joku löytää tänne näin pian!
VastaaPoistaKiva kuulla, että teillä onnisti, vaikka "tuomio" oli alkujaan pahempi.
Sehän tässä elämässä parasta onkin, että mitään ei voi tietää etukäteen. Jokaisen elämä on tosiaankin yksilöllistä eikä sitä voi ennustaa tai suunnitella. Tylsäähän se olisi, jos kaikki menisi käsikirjoituksen mukaan.
Kiitos kommentistasi Hanna ja aurinkoista kesän jatkoa. :)
Toivottavasti jatkat blogin kirjottelua, aihe on mielenkiintoinen monestakin syystä! Mukavaa ja hedelmällistä kesää myös sinne ;)
VastaaPoistaOi Mimmi! Ihan kuin minä! Työkaveri bongasi mut neuvolasta kun ekaa kertaa miehen kanssa mentiin hakemaan apua. Siinä sitten selittelemään että pillerirespaa uusimaan, mutta ku minähän en kolarin jälkeen autoa aja... Nyt tuo ihminen jo tietää. Mutta perhe tai ystävät eivät. Ja KUN raskaudun niin tuskin vielä silloinkaan myönnän kaikille että tekemällä on tehty...
VastaaPoistaMäkin luulin että se vaan olisi niin helppoa. Kun sitten 2008 jäi pillerit pois niin enpä mä vielä silloinkaan ajatellut että mikään olisi pielessä. Eihän silloin vielä yritetty, silloin vaan uskottiin että tulee jos on tullakseen. Nyt puoli vuotta sitten iski tajuntaan että helvetti, ei se ole tullakseen! Samoilla vaiheilla mennään hoidossa (itse menossa huomenna labroihin, ku meni viime kierrosta päivät ohi ja ens viikolla mies käy antamassa myös uimari-näytteen).